Coedpoethiin alkoi vyöryä paniikki kaikkien katoamistapausten vuoksi ja poliisimestari oli osoittautunut aivan niin hyödylliseksi kuin olin pelännytkin. Eli täysin hyödyttömäksi.
"Minun metsässäni on jälkiä!" huudahdin puhelimeen, ennen kuin olin edes muistanut esittäytyä.
"Täällä on ollut paljon peuroja viime viikkoina, joten en epäile yhtään, rouva."
"Käyttävätkö peurat mielestäsi kenkiä vai?"
Sitä seurasi hiljaisuus.
"Onko rouva koskaan kuullut vaeltajista?" poliisimestari vähätteli asiaa.
"Tottak-, voi hyvänen aika, kun ne jäljet eivät tule pois metsästä ollenkaan. On vain jälkiä, jotka johtavat metsään!"
Taas oli hiljaista.
"No... Niin. Käyn vilkaisemassa sitä huomenna."
Laskin luurin alas ja tuijotin hetken vain seinää. Yksi yö, sitten poliisi tutkisi asiaa. Yksi päivä sinne tai tänne ei varmasti haittaisi ketään. Ainakaan toivottavasti.
***
Heräsin seuraavana aamuna sateen ropinaan, mikä ei tietenkään Walesissä ollut mikään uutinen, sillä täällä satoi aina. Vedin kumisaappaat jalkoihini ja lähdin tarkistamaan hevosia, laskin ne yksi kerrallaan kummastakin laumasta ja piirsin rinnalleni ristinmerkkiä, kun kaikki olivat (luojan kiitos) tallella.
Poliisitkin saapuivat iltapäivällä. He tutkivat polun, jonka heille osoitin, jututtivat naapureita (ei minua, mikä ärsytti valtavasti), kirjoittelivat jotain muistiinpanovihkoihinsa ja lopuksi totesivat, ettei mitään erityistä ollut löytynyt. Kun heidän autonsa katosi viimein mutkan taakse, seisoin tilamme portilla kädet puuskassa.
Kukaan ei uskonut minua, ja siitä syystä myös uskoni omaan itseeni alkoi vähän järkkyä. Ehkä olin ylireagoinut.
Sinä iltana en kuitenkaan saanut unta. Tuuli ujelsi vanhan talomme nurkissa ja jokin outo tunne nakersi takaraivossani. Vietin tuntikausia aikaa vain ikkunalla istuen ja laskien ponien lukumäärää, tarkkaillen niitä, ja tarkkaillen metsän rajaa, josta jalanjälkiä oli löytynyt. Puolenyön jälkeen luovutin, rykäisin takin niskaani ja lähdin ulos.
Monet poneista olivat jo käyneet yöpuulle, mutta Whisp ei, joten se sai lähteä henkivartijakseni. Olisi ollut ehkä viisaampaa ottaa joku kipakampi ori mukaan, mutta tokkopa niistäkään olisi unenpöpperöisinä sen enempää apua ollut, kuin Whispistäkään. Whisp sentään oli heti korvat hörössä lähdössä perääni.
Talsin sateisen laitumen läpi kengät mutaa roiskutellen, ja siihen metsän laidalle päästyäni aloin katua elämän valintojani (myös sitä yhtä hiustenleikkuuta vuonna 2018). Oli melkein pilkkopimeää, eikä puiden väliin langennut yhtään kuunvaloa, tai sitten pellon yllä roikkunut sumu oli nielaissut nekin vähäiset valonpisarat. Vanha polku mutkittele ja houkutteli syvemmälle metsään, mutta Whisp pysähtyi äkillisesti sen edessä ja jäykistyi kauttaaltaan.
"Ei, ei, ei, ei, älä nyt vaan sano, että näet siellä jotain."
Whispin korahtelu peittyi melkein sateen suhinan alle. Minulla kyllä korvissa jyskytti vain oma verenkiertoni, joka oli alkanut pelittää taas pienen jännityksen turvin, ja se pumppasi verta niin vauhdikkaasti raajoihini, että niitä alkoi melkein särkeä.
"Mitä jos... mitä jos sä menisit vaikka edeltä?" osoitin polkua sormellani Whispille.
Ilman ennakkovaroituksia kuulin jotain, mikä sai niskavillani pystyyn ja lähetti Whispin matkoihinsa häntä koipien välissä.
Naurua.
Ja se tuli jostain syvältä metsän siimeksestä. Joskus ihmiset sekoittivat ketun ääntelyn ihmisen naurahteluun, mutta tämä ei voinut olla ketun tekosia. Sydämeni tipahti jonnekkin navan korkeudelle kuullessani sen. Käänsin nopeasti katseeni Whispin suuntaan, joka mennä posotti tiensä pierupukkilaukkaa, jättäen minut yksin laitumen kauimmaiselle laidalle, oudon naurun keskelle.
Joko olin tullut hulluksi, tai olin tosi kusessa.