Kaikkihan sen tietävät - tai kaikki siitä ainakin jaksavat muistuttaa - ettei elämässä voi saada kaikkea. Minun kohdalla se tarkoittaa, etten voi saada läheskään kaikkea, tai oikeastaan mitään. Esimerkiksi edes lennokasta keskiravia. Tai ylipäätään mitään, mikä muistuttaisi keskiravia edes etäisesti, ja sekös minua taas suututti tänään.
Alkuhan meni Loran kanssa taas oikein lupaavasti ja näytti hetken aikaa siltä, että yhteistyö saattaisi olla tänään jopa mahdollista (siis ainakin jos on sokea). Varustaessa Lora nimittäin nojaili tosi söötisti minua vasten ja huokaili siihen tapaan, että joku tilanteen ulkopuolinen olisi voinut luulla meidän olevan syvästi synkronoitu ratsukko - minähän nimittäin puhisin ihan samaan tahtiin, mutta vain siksi, että tuo pirulainen pullisteli taas niin paljon, ettei vyössä meinanneet reiät riittää.
No, erävoitto otettiin muutaman minuutin (ja kolmen puhjenneen verisuonen) jälkeen ja kun pulkka oli selässä, niin alettiin tositoimiin. Kentälle päästyämme annoin Loran näyttää aluksi hyvältä ja yritin voittaa sitä puolelleni sitä kautta. Minäkin näytin hyvältä. Ehkä taas näytimme hetken jotenkin varteenotettavalta ratsukolta. Olin suorastaan esimerkillisesti tekemättä mitään koko ensimmäisen vartin, ja annoin vain Loran esitellä itseään mahtavalle yleisöllemme; eli sivuun heitetyn takkini päälle makoilevalle kissalle.
Welshien työskentelyravi muistuttaa yleensä enemmän katuporalla ratsastamista kuin mitään kaunista balettia. Pieniä, enemmän ylös kuin eteen suuntautuvia askelia, ja hirveä täpätys. Siihen mielentilaan se Lorakin alkoi valua heti kun pyysin siltä jotain muuta kuin kauniina keimailua. Yritin keventääkin siinä, mutta jommalla kummalla meistä oli rytmi pahasti hakusessa, eli oikeastaan me ei enää sen jälkeen ravattu, kun keimailu päättyi, vaan me keskusteltiin eriävistä näkökulmista.
Yritin ajatella enemmän eteen. Lisäsin pohjetta, jotten Lora lisäsi vain kaulansa pituutta (se oli sen käsitys protestoinnista). Enkä minäkään ollut tänään oikein tappelutuulella. Tehtiin sitten siirtymisiä ja lopulta saatiin aikaan muutama ihan kunnollinenkin.
Loppukäynneissä Lora asteli pitkin askelin (NO NYT se sitten venytti askelta eteen, eikä vain ylös), kokonaisvaltaisesti tyytyväisenä itseensä. Vaikka me nyt ei saatukaan aikaan mitään sellaista, mitä voisi kutsua kouluratsastukseksi, niin ainakaan minua ei viskottu selästä alas.