Minä en koskaan ollut luottanut ihmisiin, eikä se ollut mikään surullinen luonteenpiirre, joka kumpusi jostain lapsuuden traumoista tai petetystä rakkaudesta. Ei. Minä en luottanut ihmisiin siitä syystä, että ne olivat keskimäärin aivan idiootteja, ja jokainen, joka oli eri mieltä, kuului siihen idioottiporukkaan.
Todistin asiaa taas tänä aamuna, kun kävin hakemassa kuiviketilaukseni kylältä ja kuulin viidennen versiomuunnelman yhdestä kadonneesta kaappikellosta.
"Mutta mähän vain kerron mitä kuulin", rouva Abbott kuiskasi suuntaani niin kovaa, että varmaan puolet Coedpoethista kuuli sen. "Katosi keskellä yötä! Puf, noin vain! Ja ovi oli varmasti lukossa."
Nostin kulmakarvaani ja naputtelin maksukorttiani tiskiä vasten. "Ehkä joku varasti sen."
"Ovihan oli lukossa!" Rouva Abbott näytti melkein loukkaantuneelta.
"Eikö se ole yleensä rikollisten tarkoituskin, siis jättää mahdollisimman vähän todisteita? Harvemmin he kai etukäteen aikeistaan ilmoittavat."
Takanani jonottanut mies pärskähti, ja rouva Abbott mulkaisi tätä niin, että mies saattaisi liittyä pian kadonneiden asioiden listalle. Joku rikollisliigahan täällä pyöri, kun kylästä oli viimeisen kuukauden aikana kadonnut sitä sun tätä. Koruja, työkaluja, avaimia, jokunen autokin. Pari vaeltajaa ja viime viikolla yksi vanha kalastaja, joka ei koskaan selvinnyt yöllä pubista kotiin saakka.
Tunnelma Coedpoethissa oli ollut yhtä iloinen kuin häissä sadepäivänä.
Siksi olinkin onnellinen palatessani kuivikelähetyksen kanssa takaisin kotiin. Onnellinen siitä, etteivät ponit osanneet juoruilla ja siitä, että meiltä ei tietääkseni ollut kadonnut mitään.
Minä nyt pidin laskua lähinnä ponien määrästä laitumella, mutta en ainakaan päivittäisissä askareissani ollut tullut huomanneeksi minkään oleellisen puuttuvan. Pyöräytin kuivikkeet pressun alle ja aloitin perinteisen head countin. Daniel, Sinior, Goblin, Wonka... Seitsemän, kahdeksan... Jep, kaikki orit olivat tallella. Cliona, Poppy, Dolly... Kuusi, seitsemän... Missä kahdeksas oli?
Feyrellä ei ollut mitenkään tapana vaellella kauas laumasta. Se oli ollut meillä koko elämänsä, tunsin sen kuin omat taskuni.
"Ah, siellähän sinä!" huokaisin, kun valkoinen satuponi puski korkeaksi kasvaneiden heinien läpi metsän rajassa. Huomasin heti myös sen, miten Feyren korvat kääntyilivät kuin helikopterit, sieraimet värähtelivät ja se pyrki jatkuvasti pitämään näköyhteyttä metsään.
Metsä kohosi nummien välissä tummana ja sateen kostuttamana, se oli täynnä ikivanhoja tammia, sammaloituneita joenuomia ja polkuja, joita oli tallattu vuosisatoja. No, viime aikoina niitä tosin oli vältelty, aiemmin mainituista syistä johtuen.
"Come on now!"
Feyre polkaisi maata kuin vastalauseena, tuijottaen edelleen metsää.
"Mä en ole tulossa katsomaan mitä siellä on!"
Koska sen oli pakko olla vaan joku kettu, enkä aikonut tuhlata aikaani sellaiseen.
***
Mutta kappas keppanaa, kolme päivää myöhemmin katosi jälleen uusi ihminen, ja sillä hetkellä minunkin suhtautumiseni alkoi muuttua. Siinä missä aiemmin tilanne oli saanut aikaan vain sellaista epämukavuutta kylkiluiden alla, oli se epämukava tunne nyt levinnyt kaikkialle varpaista korvanpäihin saakka.
Kyläläisiä kehoitettiin lukitsemaan ovensa myös päivällä, sulkemaan ikkunat ennen pimeää ja pubikin pisti lapun luukulle iltaisin paljon normaalia aiemmin.
Feyrekin kävi levottomammaksi päivä päivältä, eikä se enää halunnut mennä lähellekään sitä metsänvastaista laitaa. Kun hain sitä sisälle juuri ennen auringon painumista mailleen, se peijooni nykäisi riimunnarun melkein käsistäni. "Feyre?!?"
Poni puhisi ja sen silmänvalkuaiset vilkkuivat sen katseen viipyillessä metsän rajassa. Minä en nähnyt siellä mitään (mikä oli kai hyvä juttu). Pelkkiä puita, puita, puita ja vielä kerran puit-
Yyhhh, kylmäävä tunne luikerteli selkärankaani pitkin katseeni saavuttaessa vanhan polun metsän laidassa. Tai tarkemmin, mutaisissa jäljissä polulla. Niitä oli paljon. Ihan kuin joku olisi kulkenut samaa reittiä yhä uudelleen ja uudelleen, jäljet johtivat sisälle metsään... mutta eivät kertaakaan tulleet takaisin.
Vilkaisin Feyreä, joka vilkaisi minuun takaisin. Tai mulkaisi. Pahasti.
"Mä en kuvittele tätä, enhän? Nääthän säkin noi jäljet?"
Vastausta ei tietenkään tullut, mikä oli pahinta, sillä jouduin jäämään yksin omien, villinä risteilevien ajatusteni kanssa. Mutta tiesin, että minun oli kiirehdittävä sisälle soittaakseni poliisimestarille.