Lähetä sähköpostia!

Welsh mountain-ponikasvatusta
vuodesta 2020.

📌
Coedpoeth, Wales
Yhdistynyt kuningaskunta

Maplewood Sir Percival (rtkm, 121 cm) on welshponien suvuissa suhteellisen harvinaiseksi jäänyt, mutta periyttäjänä kuitenkin kiinnostava ori, joka ei ole kilpaillut kuin käyttöluokkien puolella. Ori on varsinainen monitaituri ja se onkin kilpaillut niin koulu- ja esteratsastuksessa, kuin valjakkoajossakin. Suurimman menestyksen se on saavuttanut kouluratsastuksessa, jossa se on voittanut useampana vuotena pikkuponien Englannin mestaruuskultaa! Maplewood Sir Percivalilla on varsin perinteinen (hill-tyyppinen, eli vanhanmallinen) mountainponirakenne, erityisen vahvat vuohiset ja hyvä selkälinja - olisi varmasti pärjännyt näyttelyissäkin, jos sen omistaja olisi itse ollut vastaavasta toiminnasta kiinnostunut. Maplewood Sir Percivalin jalostuksellinen arvo perustuu erityisesti sen käyttöominaisuuksiin, sekä emänpuoleiseen linjaan, joka vie aina Nantglas Gwenithraan saakka, vaikka isänsä kautta se tuo myös hieman harvinaisempaa verta tämän rodun jalostukseen. Jälkeläisiä Piccololla on viisi, joista kaksi on kantakirjattu ja yksi hyväksytty jalostukseen rajoitetuin oikeuksin. Yhteistä näille jälkeläisille on hyvä rotuleima ja ryhdikäs ylälinja, mutta luonteessa on havaittavissa emälinjan kautta tulleita, ei niin käyttöominaisuuksia tukevia piirteitä.

Emryc Brook Talfryn (rnpäist, 122 cm) oli kohtalaisen menestynyt ja näyttävä päistärikköori, joka esiintyi Yhdistyneiden Kuningaskuntien näyttelykehissä vuosina 2010–2015. Sen ura kuitenkin katkesi kimosyöpään, jota ei voitu enää piilotella. Emryc Brook Talfryn ehti ennen sairauden viimeisiä vaiheita astua 14 tammaa, joka poiki sille 11 jälkeläistä. Orin rakennetta kuvailtiin hyväksi erityisesti takaosan osalta; siinä oli voimaa ja jalat erityisen hyväasentoiset. Liikkeetkin olivat ihan mukiinmenevät, joskin siltä toivottiin "enemmän aktiivisuutta – ja vähemmän ääntä", kuten eräs paikallinen tuomari asian kerran ilmaisi. Luonteeltaan Emryc Brook Talfryn oli yhteistyöhaluinen mutta ajoittain impulsiivinen, aivan kuten kaikki sellaiset orit, joka ei aivan ymmärrä miksei kaikki tapahdu heti nyt ja hänen toiveidensa mukaisesti. Ori lopetettiin 16-vuotiaana pitkälle edenneen kimosyövän takia.

Tyddyncoch Morwynna (mkm, 118 cm), pienikokoinen ja voimakkaasti tammanleimainen poni, oli lähinnä siitostarkoituksessa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Se tiinehtyi helposti, vaikka sillä olikin taipumusta varsoa aina ennenaikaisesti, mikä vaati aina eläinlääkärin jatkuvaa läsnäoloa h-hetken lähestyessä. Tyddyncoch Morwynnan suurin vahvuus oli sen miellyttävän mukiinmenevä rakenne ilman suurempia virheitä – toisaalta mikään rakenneosa ei ollut kuitenkaan mitenkään erityisen huippuluokkainen. Tamma kantakirjattiin II-palkinnolla ja se lopetettiin kunnioitettavassa 31-vuoden iässä hampaiden huonon kunnon vuoksi (eläinlääkärin mukaan se oli elänyt jo vuosia silkalla tahdonvoimalla...).

Llanfairllew Eirlysia (vkkokm, 120 cm) tunnettiin ehkä (tragikoomisesti, kylläkin) parhaiten siitä, että sillä oli enemmän tapaturmataustaa kuin yhdelläkään senaikaisella tallikaverillaan, oli kaviokuumetta, ähkyä, silmähaavoja, ihan kaikkea laidasta laitaan – mutta se missä Llanfairllew Eirlys loisti, oli se, että se tiinehtyi kerta toisensa jälkeen kuin kello ja varsoi muitta mutkitta. Kantakirjassa tamma ei koskaan käynyt, mutta se oli monen kokeneen kasvattajan mielestä "täydellinen paketti". Käyttöominaisuuksia sillä ei juurikaan ollut – tai ainakin niitä ei koskaan testattu – sillä se ei koskaan päässyt satulan alle ilman huomattavaa vastarintaa. Llanfairllew Eirlys lopetettiin 26-vuotiaana suolikiertymän vuoksi, sillä siihen liittynyt leikkaus olisi edellyttänyt siirtämistä klinikalle, eikä tamma suostunut menemään vapaaehtoisesti edes traileriin.

Pantyffynnon Hefin Llyr (rntkm, 117 cm) ei ollut mikään harkitun jalostussuunnitelmien tulos, vaan seurausta epäonnisesta tilanneesta, jossa sen emä myytiin kenenkään tietämättä tiineenä. Pantyffynnon Hefin Llyr syntyi siis vahingossa, mutta vahinko muuttui nopeasti iloksi, sillä Pantyffynnon Hefin Llyr kasvoi rohkeaksi ja uteliaaksi poniksi, joka kivikkoisesta alusta huolimatta osoittautui oikeaksi kultakimpaleeksi. Se pääsi heittämällä kantakirjaankin korkeimmalla palkinnolla, jonne ori ilmoitettiin puolivitsillä, kun tallilta oli tapahtumaan lähdössä toinenkin poni ja sille tarvittiin matkaseuraa. Pantyffynnon Hefin Llyr asui pienellä maatilalla Walesin länsirannikolla ja sai yhden varsan – Llanfairllew Eirlysin – koska "olisi sääli jättää tällainen geenipankki käyttämättä" (omistajan sanoin). Rakenteeltaan se olikin erittäin kaunis: kompakti ja syvä runko, sekä ilmeikäs pää pienillä korvilla ja suurilla nappisilmillä. Olisi tosiaan ollut sääli jättää tällainen ori käyttämättä!

Amberhill Glesni (vkkopäistkm, 122 cm) oli valitettavan pippurinen ja arvaamaton. Loistava emätamma, kyllä, mutta täysin epäluotettava käsitellä varsomisen ulkopuolella. Sen rakenne antoi kuitenkin tulisen luonteen anteeksi; se oli vanhaa tyyppiä, jota sen omistaja vaali kuin lasiruusua. Yhdysvaltalaistaustainen tuontiponi Amberhill Glesni jätti kolme varsaa, joista kaksi on erittäin näyttäviä näyttelyponeja ja yksi on menestynyt ratsastusluokissa – mikä ehkä osoittaa, että juuri sellaiseen käyttöön Amberhill Glesnikin olisi ehkä lopulta sopinut, jos sitä olisi koskaan suostuttu satuloimaan kahdesti.

06. lokakuuta 2024 | Rakkauden lyhyt oppimäärä

Syksy saapui talliin tänäkin vuonna kuin varkain – ensin tulivat koleat aamut, sitten tippuivat lehdet, jotka värjäsivät maan oranssin eri sävyihin. Toscan olemus sen sijaan ei muuttunut, oli kesä, talvi, syksy tai kevät. Se ei tarvinnut lisäväriä korostaakseen kauneuttaan. Vaikka se tuoksui tähän vuodenaikaan enimmäkseen kuivuneelta mudalta ja märältä loimelta, siinä oli edelleen samanlaista vastustamatonta vetovoimaa, jota vain Toscan kaltaisilla tammoilla oli.

Ja orit – oi, orit – ne haistoivat sen jo kaukaa.

Tallille muuttanut uusi mountainponiori, "Ian", näytti suorastaan säteilevän tuon mudan alla kultaa salaisesti hohtavan tamman nähdessään ja se tepastelikin pitkin orilaidunta sen näköisenä, että kosiomenot olivat selvästi alkaneet. Se ravasi pitkin poikin laitumen sivua, hirnui ja hörähteli - teki siis aivan kaikkensa saadakseen Toscan huomion. "Tässä minä nyt olen. Etkä voi vastustaa sitä, ethän?"

Mutta Tosca ei tehnyt virhearviointeja, jollaiseksi hän oli päättänyt Iania kutsua. Tosca vain käänsi sille selkänsä ja haukotteli. Sitkeästi Ian kuitenkin hörähti uudestaan, mutta Tosca vain kiskoi heinänkorsia maasta, sen näköisenä kuin ei olisi koskaan nähnytkään koko oria. Ensimmäinen yritys oli ehkä torjuttu, mutta Ian ei ollut tottunut luovuttamaan.

Joten parin päivän kuluttua Ian oli edelleen yritteliäs kultaisen tamman suhteen. Se venytteli kaulaansa niin pitkälle kuin aita antoi myöden, kuopi voimakkaasti etusillaan ja kurotteli kohti tammojen laidunta. Toscan huomio (ja ehkä jopa ihailu) oli enää vain senttien päässä. Ajattelin kosiomenoja katsoessani Toscan lopulta höltyneen sinnikkäälle kosijalle kun se tuli vihdoin lähemmäs ja päästi jonkinlaisen vingahduksen, jota ei kuitenkaan ihan hirnahdukseksi voi kutsua. Ian näki siinä hetkessä varmasti jo mielessään yhteisen tulevaisuuden, suolaisen sateen piiskaamat laitumet Walesin rannikolla, varsoja, jotka perisivät hänen periksiantamattomuutensa ja Toscan eleganssin. Tosca venytti niin ikään kaulaansa Iania kohden...

...ja painoi sitten korvansa tiukasti luimuun.

Naurahdin parivaljakolle. Ehkä Tosca ei ymmärtänyt romantiikan päälle tai sitten se ei vaan kelpuuttanut sulhasehdokastaan. Ianillekin olisi tehnyt hyvää ymmärtää, että kaikkea kultaista ei voinut edes yrittää omistaa. Etenkään Toscaa, ellei se niin itse halunnut.

28. marraskuuta 2024 | Et ehkä kuule ajatuksia, mutta (voi pojat) tunnet ne kyllä

Talven lähestyminen tarkoitti klippauspäivää koko ponilaumalle.

Se ei ollut minun suosikkipäiväni, eikä missään nimessä etenkään Toscan suosikkipäivä. Tamma ei varsinaisesti pelännyt koneita, se vain piti niitä epäesteettisinä ja epäilyttävinä. Erityisesti kun ne lähestyivät sen kaulaa.

Ensimmäiset surisevat vedot menivät ihan hyvin. Tosca kyllä nosteli etujalkojaan muistuttaen, että tästä voisi tulla hyvikin hankalaa, jos hän päättäisi niin. Se oli kuitenkin suhteellisen rauhallisesti, eli summa summarum: toistaiseksi täysin yhteistyöhaluinen.

Siinä kohdassa, missä kaula lähestyi korvia (ja muuttui näin pienen ponin yksityisalueeksi), Tosca veti päänsä ylös ja mulkaisi minua pahasti. Ymmärsin heti, että palvelusväki oli tehnyt virheen. Yksikin väärä liike, tai liian rohkea yritys vetää klipperillä korvien läheisyydestä, niin Tosca tekisi selväksi mitä mieltä oli koko kuritustapahtumasta.

Joten, alennuin lahjontaan. Annoin sille porkkanan harhautukseksi, mutta se toimi vain noin seitsemän sekuntia. Sen jälkeen Tosca siirtyi hienovaraisesta piikittelystä aktiiviseen sabotaasiin, joka tarkoitti vingahtelua ja sivuaskelia, mikä teki työstäni tahallisesti varsin epämukavaa. Olin kuitenkin mielissäni siitä, miten hallitusti Tosca teki sen kaiken. Kertaakaan minulle ei tullut sellaista vaikutelmaa, että Tosca olisi menettänyt malttinsa ja aikoisi käydä päälle. Päinvastoin se näytti siltä, että melkein nautti siitä kuinka taitavasti sai minut hikoilemaan ilman, että varsinaisesti teki mitään väärin.

Lopulta klippauksesta tuli sellainen klassinen "klippasin niin paljon kuin hevonen suostui antamaan"-tyyli, joka sisälsi vähän siksakkia ja vähän kaljujakin kohtia.

Hevoseni välttelee minua varmasti seuraavat kolme kuukautta.