Lähetä sähköpostia!

Welsh mountain-ponikasvatusta
vuodesta 2020.

📌
Coedpoeth, Wales
England

Ysfaen Cedriar Cui (rnpäist, 121 cm) ei nuorempana herärränyt ostajien kiinnostusta ollessaan niin huomaamattoman oloinen ja sangen hidas kehittymään. Vasta kuusivuotiaana sen tasainen luonne ja nätti liike alkoi eroittua edukseen - ori myytiin lopulta Irlantiin, jossa se löysi tavoitteellisen poniratsastajan itselleen ja jossa se pääsi kesäisin myös siitoshommiin. Ori päädyttiin kuitenkin valitettavasti ruunaamaan huonon spermanlaadun vuoksi, kun se ei juurikaan tiinehdyttänyt tammoja ja tammanomistajat alkoivat nousta melkein barrikadeille korkeiden hintojen ja laihojen tulosten vuoksi. Ysfaen Cedriar Cui omistajineen sai elää ruunauksen jälkeen stressivapaampaa elämää ja kilpailutuloksetkin niin este- kuin kouluratsastuksessa ottivat uutta puhtia alleen, kun poni ei ollut enää niin viettiensä pauloissa. Ysfaen Cedriar Cui on kirjoitushetkellä 15-vuotias, edelleen elossa ja sille on rekisteröity kolme jälkeläistä, joista kaksi on ratsuponeja ja yksi puhdasrotuinen welsh mountain.

Llanfae Corwynn (mpäistkm, 120 cm) oli suurikokoinen welsh mountain, jonka vahvuus oli ehdottomasti kouluratsastuksessa. Näyttelyissä se ei pärjännyt, se oli aina sertin arvoinen, mutta kukaan ei kuitenkaan sitä ensimmäistäkään sertiä sieltä hänelle antanut. Kouluratsastuksessa ori kuitenkin aloitti uransa jo nuorena, ja osoittautui melko pian lahjakkaaksi pienten ponien mittapuulla. Kilpauransa jälkeen ori päätyi paikalliseen ponisiittolaan Englannissa, jossa sitä käytettiin sekä ratsuponi- että welshjalostukseen. Sen jälkeläiset tunnetaan helppoina, järkevinä ja hyvän työmoraalin omaavina poneina. Llanfae Corwynn lopetettiin 28-vuotiaana iän tuomien vaivojen vuoksi.

Llanmorwen Maple Myfanwy (rtkm, 121 cm) teki kaikkea, mitä maatilan ponilta pyydettiin; se kuljetti kylän lapsia pitkin peltoja, veti kärryjä jokaisessa kylätapahtumassa, kuskasi heiniä ja tehtiinpä sillä myös muutama varsakin siinä sivussa. Llanmorwen Maple Myfanwy oli luotettava tamma, korvaamatonkin omistajilleen, vaikkei ollutkaan mitenkään erityisen hieno tai menestynyt. Tamma varsoi neljästi ja se hoiti varsat syntymästä vieroitusikään saakka aina helposti ja ilman ongelmia. Jälkeläiset perivät siltä sen vahvan luuston, terveyden ja pitkän käyttöiän. Llanmorwen Maple Myfanwy eli 25-vuotiaaksi saakka, jolloin se lopetettiin hampaiden heikon kunnon vuoksi.

Cwmnant Daisy Delyth (vkkokm, 121 cm) oli yhtälailla Lynetten muuta sukua myötäillen vähän kookkaampi welsh mountain, joka teki poikkeuksen muuhun sukuun siinä, että se toimi valjakkoajoponina. Se kilpaili koko nuoruutensa kansallisella tasolla ja valjakkoponina se oli ehkä aavistuksen haastava ajaa, mutta se johtui vain ja ainoastaan sen taistelutahdosta. Tamma matkusti hyvin ja sopeutui helposti uusiin paikkoihin, joten sen kanssa oli varsin mutkatonta matkustaa ympäri maata kilpailuiden perässä. Loukkaannuttuaan kilpailutilanteessa Cwmnant Daisy Delyth myytiin siitosponiksi, jonka lopputulemana sille syntyi viisi varsaa. Taistelutahdosta kertovat myös sen elämän loppumetrit; tamma taisteli ähkyä vastaan pitkään, jopa liian pitkään joidenkin mielestä, ennen kuin sen omistaja viimein raaski päästää sen uniuneen Cwmnant Daisy Delythin ollessa vasta 17-vuotias.

Llanrhidian Gwynfort (vkkopäistkm, 118 cm) hankittiin alunperin perheen nuorimmalle lapselle kisaponiksi. Llanrhidian Gwynfort näytti kuitenkin jo varhain miten taitava se oli... kotioloissa. Kilpailutilanteissa se ei näyttäytynyt sitten alkuunkaan! Ori kilpaili (tai yritti kilpailla) muutaman kauden koulupuolella, mutta koska se meni aivan lukkoon vaihtuvista paikoista ja ympäröivästä hälinästä, siitä ei kisaponia tullut. No, lapsi oli jo rakastunut poniinsa eikä hän suostunut siitä luopumaankaan, joten se jäi kotitallille yleisponiksi ja halusivatpa jotkut siitä varsankin, kun se oli niin komea. Käsiteltävyyden osalta ori oli kuin lauhkein ruuna, mutta sitä se ei valitettavasti periyttänyt jälkeläisilleen. Llanrhidian Gwynfort eli 20-vuotiaaksi, jolloin se kuoli äkillisesti suolikiertymään.

Abergwen Iola (rnkm, 120 cm) oli koko perheen hyvän mielen poni, joka ostettiin lontoolaiselta ratsastuskoululta leppoisamman elämän äärelle toiselle puolen Englantia. Ratsastuskouluaikoina se kilpaili joissain tallin omissa pikkukilpailuissa ja siinä tämän ponin kilpaura sitten olikin kokonaisuudessaan. Sitä ei myöskään pyöritelty näyttelyissä, vaan sen elämä pyöri vain ja ainoastaan lasten ympärillä ja heitä viihdyttäen. Rauhallisen ja kiltin luonteen ansiosta tamma oli aina kaikkien suosikki, ja siitä syystä sen silloinen omistaja päätti tehdä sillä yhden varsankin - yhden, joka jäisi kotiin jatkamaan Abergwen Iolan perintöä. No, ennen varsan syntymää perheessä koettiin suuri tragedia vanhempien menehdyttyä auto-onnettomuudessa ja poni myytiin uuteen kotiinsa. Abergwen Iola menehtyi varsomiseen 14-vuotiaana.

07. helmikuuta 2026 | Rajatapauksia

Vedin niskaani samat vaatteet kuin eilen, eli ne, jotka nopeimmin käsiini osuivat. Vaatteet haisivat hieltä ja kissankuselta, mutta todennäköisesti ne haisisivat tämän päivän jälkeen vielä pahemmalta, joten mitä väliä. Kun on nimittäin omistanut hevosia tarpeeksi pitkään osaa huolestua outojen äänten lisäksi myös hiljaisuudesta. Kuten siitä, että jonkun mahasta ei kuulu mitään.

Lynette oli jo eilen illalla seissyt lähinnä tarhan perällä ja vähän päätään roikottaen. Makaaminen ja piehtarointi nyt olisi ollut enemmän huolestuttavaa, mutta tiesin jo paremmin; ei ollut hyvä tämäkään. Lynette ei tullut luokseni edes kauravatia heiluttamalla. Welsh tai ei, niin ruoka oli niille aina pyhää - joten tämäkin oli huono merkki.

Kävin samat rutiinit läpi kuin aina; limakalvot, hengityksen, suoliston äänet. Kaikki oli melkein normaalisti. Melkein oli myös paha sana hevosmaailmassa. Oli parempi olla tai ei olla, mutta melkein oli se ärsyttävä epävarmuustekijä kaikessa. Lynette potkaisi kevyesti vatsaansa, mikä melkein alleviivasi epäilykseni.

Kun kävelytin sitä pihalla se kyllä liikkui, mutta vastahakoisesti. Sen kanssa piti neuvotella melkein joka askeleen kanssa, eikä se ollut yhtään tyypillistä Lynetelle. Minuakin alkoi jo paleltaa helmikuisessa viimassa, mutten uskaltanut palata sisään ja jättää ponia vahtimatta. Jos se oli ähkyä, niin liike oli ainoa asia, joka erotti siinä hetkessä minut eläinlääkärin saapumisesta ja tilin painumisesta samoihin lukemiin kuin tämän hetkinen lämpötila.

Soitin silti varmuuden vuoksi kunnan eläinlääkärille antaakseni etukäteisvaroituksen keikasta. Lekuri kyseli kipulääkkeistä, että olinko jo antanut, mutta sanoin että en, koska seuraan vielä tilannetta. Siihen lekuri sitten vain tokaisi, että soita uudestaan jos pahenee. Ja minäkin tiesin jo, että ainahan se paheni yötä vasten.

Kun Lynette sitten pysähtyi ja sen vatsa pullistui pinkeäksi kuin ilmapallo, sydämeni hakkasi kuin teinillä ennen ensisuudelmaa. Sitten Lynette pieraisi. Oikein rehelllisen, ympäri kylää kaikuvan pierun - ja se oli kaunein ääni minkä tiesin sillä hetkellä. En ollut koskaan uskonut mihinkään jumalaan, mutta jos se oli olemassa, niin nyt se puhui suolistokaasujen muodossa.

Puolen tunnin päästä se alkoi hamuta heinäpaaliakin (Lynette siis, ei jumala) ja se katsoi minua kuin olisin pettänyt sen luottamuksen viimeisen kerran, mutta kun en voinut antaa sen vetää heinää nyt ihan holtittomasti. Sitä piti säännöstellä; annostelin sille vettä, vähän heinää, ja jäin odottamaan. Odottaminen nyt näissä oli tyypillisesti aina pahinta. Elämä oli muutenkin niin täynnä odottamista, mutta hevosen kanssa odottaminen oli aina tuhat kertaa pahempaa asiassa kuin asiassa.

Iltaa kohden kaikki näytti lopulta ihan normaalilta. Lynette söi, kakkasi, seisoi neljällä jalalla ja näytti siltä, ettei enää edes muistanut koko kuolemanraja-tapahtumaa. Minä muistin ja näytin varmaan taas viisi vuotta vanhemmalta tämän jälkeen.

Ehkä ensi viikolla minäkään en enää muista tätä, koska ihmisillä on tapana valehdella itselleen ja pehmittää ikäviä muistoja pystyäkseen jatkamaan elämässä eteenpäin.