Llanwenarth Stud

    Talwrn Ilarion     KTK-III

"Onko tuo jotenkin rumassa kasvuvaiheessa?" lipsahti suustani, kun näin silakanmuotoisen varsan juoksevan huutokauppakehää ympäri.

Sellaisesta harhasta minä yritin pitää kiinni, sillä tiesin, että kukkaroni nyörit olivat tiukalla. Tämä oli edullinen varsa, olkootkin sitten hontelo ja takakorkea. Lisäksi se oli sellaisesta suvusta, jota en ollut aiemmin käyttänytkään kasvatuslinjoissani (tosin, siihenkin oli syynsä, mistä voin kertoa lisää sukuselvityksessä). Minun oli joko nieltävä ylpeyteni ja ostettava varsa, joka ei vastannut mieltymyksiäni, tai lähdettävä kotiin tyhjin käsin ja pärjättävä pienemmällä orimäärällä seuraavat kesät.

"Syteen tai saveen." Olin alkanut toistelemaan sitä niin paljon, että siitä oli jo muodostunut melkein mottoni. Olin aika spontaani luonne, enkä jaksanut suunnitella asioita kovin pitkälle. Niinpä huusin varsan itselleni (kukaan muu ei osallistunut huutoihin) ja ristin sormeni toivoen parasta. Ehkä siitä vielä kasvaisi kulmakunnan kuningas. Tai edes prinssi. Kunhan ei vaan hovinarrin paikkaa ottaisi näissä piireissä.

Ymmärrän hyvin, miksi Ilarionista puhutaan sen olevan oikein mukava tapaus. Yleensä sen kuulee nimittäin kylän lapsien suusta, joiden kokemus Ilarionista perustuu lähinnä paijailuun ja porkkanan syöttämiseen. Minä taas näen kokonaiskuvan, ja siihen kuvaan on kirjoitettu kissankokoisin kirjaimin, että HUOMIOI LISÄOMINAISUUDET RATSASTAESSA, EI LASTEN TAI LONKKAVIKAISTEN KÄYTTÖÖN.

Pääosinhan Ilarion on ihan kiltti tapaus. Seisoo nätisti paikallaan varustaessa, nojailee vähän riimunnarua vasten ja huokailee siihen malliin kuin sillä olisi pidempikin duunipäivä takanaan (vaikka todellisuudessa se on vain seissyt karsinassa ja syönyt). Välillä se saattaa vähän kuopaista maata, jos homma kestää liian pitkään, mutta mitään suurta jännitystä tai hermojen menetystä ei siitä saa irti, vaikka yrittäisikin. Ilarion on aika chilli, eikä se jaksa hermostua oikein mistään, ei turhia nipota loimista tai satulavöistä, tai sen puoleen kengittäjistäkään.

Se maanläheinen zen kuitenkin loppuu, kun kiipeää sen kyytiin. Sillä on taipumusta olla todella ylivirittynyt ja pelkkä henkäys sen suuntaan tuntuu välillä laukaisevan sen vieterin. Ja silloinkin, kun homma näyttää alkuun seesteiseltä ja lupaavalta - käynti rullaa ja poni vaikuttaa yhteistyöhaluiselta - niin kyllä se homma alkaa pikkuhiljaa lähteä käsistä kuin ostoskärryt alamäessä.

Pukkirodeot eivät paljoa itsestään varoittele ennakkoon. PAM ja selkä nousee, jalat käyvät, ja siinä sitä sitten ihmetellään, että jaaha nyt mennään. Ja jos pelkkä pukittelu ei tunnu tarpeeksi tehokkaalta tavalta sekoilla, niin sitten säntäillään (eikä mihinkään erityiseen suuntaan vaan mieluiten sinne, missä on vähiten järkeä).

Että onhan se rehellisyyden nimissä aika rasittava ratsastaa, kun alitajunnassa jyskyttää kokoajan kysymys siitä, että milloin Ilarion taas keksii jotain. Vaikka pitäähän se ainakin ratsastajansa hereillä, jos jotain positiivista tästä pitää repiä. Harvassa ovat kuitenkin ne tavoitellut hetket, kun palikat loksahtavat kohdilleen eikä kukaan säntäile mihinkään.

Sukuselvitys

Isästä Powyston High Spiritistä täytyy kyllä myöntää, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt hypeä sen ympärillä. Nouseva trendi mountainponien suhteen tuntui olevan nämä tällaiset merihevosen malliset kapeat ponit pärjäsivät parhaiten, vaikka minun mielestäni ne olivat kaukana vahvaluustoisista ja suurisilmäisistä wanhan mallin poneista, joita itse eniten arvostin. En tiedä enää, voiko edes tuomarien lahjontaa syyttää (Powyston High Spiritkin oli nimittäin sekä muotovalio, että I-kantakirjapalkittu), kun tällaisia tupattiin palkitsemaan ihan järjestäen. Saatan olla vähän kyyninen, mutta ei mielestäni myöskään pelkkä kultainen luonne ja näyttävät liikkeet kouluradoilla tätäkään pelastaneet - mutta merihevosista tykkäävälle ne olivat varmasti iso plussa. Kirjoitushetkellä v. 2026 21-vuotias Powyston High Spirit näytti olevan edelleen voimissaan ja toimivan Bennett M.W. & B.W. nimisten welshkasvattajien ponitilalla siitoshommissa. Jälkeläisiä sillä oli hurjat 38 kappaletta.

ii. Springcourt Geralt oli ruunivoikonpäistärikönkimo welshponiori, jota kukaan ei edes tahtonut uskoa kimoksi, ennen kuin se alkoi lopunviimein edes vähän kimoutua 18-vuotiaana! Ori tunnettiin ennen kaikkea sekä hitaan kimoutumisen geenistään, niin myös ryhdikkäästä olemuksestaan ja lennokkaista liikkeistään näyttelykehissä. Siitä on niin monen monta kuvaa, missä se painelee valtavaa ravia tukka putkella kehän laidalla, ja jos se ei olisi ollut niin siropäinen, niin olisin itsekin saattanut huokaista sen perään. Itsevarma, mutta reilu Springcourt Geralt tarvitsi ehdottomasti selkeyttä käsittelijältään - ja tätä oli painotettu myös sen jalostusmainoksissa (ja nehän olivat tunnetusti sokerikuorrutettuja totuuksia, joten lienee selvää, millainen taulapää tämä ori oli). Springcourt Geralt ei koskaan kilpaillut ratsastusluokissa, mutta näyttelyissä se pärjäsi oikein hyvin. Jos sen yhdisti tarpeeksi perinteiseen tammaan, niin minusta se jätti ihan ilmeikkäitä ja kompakteja jälkeläisiäkin. Liian kevytrakenteisen tamman kanssa se sai aikaan vaan merihevosmallin poneja. No, joku tykkää äidistä ja joku tyttärestä, niinhän se menee.

ie. Mennau Hyfryd Holly oli iso tamma, joka toimi pääasiassa yhden perheen harrasteponina Brightonin lähistöllä. Se oli äärimmäisen kiltti ja varma poni, jonka selkään uskalsi laittaa kenet vain vauvasta vaariin, eikä se koskaan tehnyt mitään pahaa edes säikähtäessään. Vaikka se ei koskaan ollut kilpailuissa esillä (saatika edes käytetty näyttelyissä), se oli perheelleen kultaakin kalliimpi ja tamman lähestyessä varttuneempaa ikää, tuli perheelle kiire varmuuskopioida kruununjalokivensä. Ensimmäinen syntynyt varsa oli ori (Powyston High Spirit), ja perhe toisti ruljanssin niin monta kertaa, että saivat itselleen tammavarsan Mennau Hyfryd Hollystä. Näin ollen Mennau Hyfryd Hollylle syntyi neljä varsaa, jokainen eri orista ja jokainen poikkesi toisistaan kuin yö ja päivä.

Emä Twystep Pastel Pretty ei ehkä ollut mikään maailmanluokan stara mitä kilparatsastukseen tuli, mutta se oli vakiokasvo näyttelykehissä. Ainakin siis siksi, että sertit tuntuivat karttavan sitä ja tamman omistaja saikin metsästää niitä ympäri brittien saarta vuositolkulla, ennen kuin oli raapinut niin sanotusti tarpeeksi meriittejä jalostuskäyttöä varten. Niinkin hyväluonteiselle ponille kuin Twystep Pastel Prettylle olisi toivonut enemmänkin mainetta, mutta taas kun sen ulkonäköä katsoo, niin eihän se mikään suuri ihme ollut. Aivan liian kevyttä tekoa, liian siro pää, liian isot korvat ja kokonaisuudessaan liian hevosmainen. Liian kaikkea jopa nykyiseen sporttitrendiin nähden! Lopulta Twystep Pastel Prettyä päästiin kuitenkin käyttämään myös siitoksessa, mutta vuodet olivat tehneet tehtävänsä, eikä jo varttuneempaan ikään ehtinyt tamma tiinehtynytkään niin hyvin. Siitä johtuen sille syntyi vain kaksi varsaa, ennen kuin tamma jouduttiin lopettamaan kroonistuneen kohtutulehduksen vuoksi.

ei. Llangwyfor Cymro Bach oli isomman puoleinen welshponi (sen säkäkorkeus oli millilleen sallitun rajoissa - ilman kenkiä), jolla oli mielestäni melkein poikkeuksellisen hyvä, wanhanajan mallinen, rakenne ja erityisen vahva takaosa. Sillä kokeiltiin kilpailla useassakin eri lajissa vuosien aikana, mutta erityisen loistokas se oli kenttäratsastuksessa, jossa sen rohkeus ja varmuus pääsivät oikeuksiinsa. Kouluratsastukseen se oli vähän turhan ronski. Jalostuksessa Llangwyfor Cymro Bachin arvostus tuli lähinnä sen jälkeläisten kautta, koska sillä on useampi ykköskantakirjapalkittu muotovalio jälkeläisissään.

ee. Dunarth Asa oli tuttavani tamma ja siis aivan i-h-a-n-a. Ei pelkästään kaunis, vaan myös älykäs ja hieman ovelakin. Tamma oppi nopeasti niin hyvässä kuin pahassakin, ja siksi varoitinkin siitä tuttavaani jo maitovarsana, että pidähän silmäsi auki ja ole aina askeleen edellä. Dunarth Asalla oli hyvä työmoraali, kunhan sen nokkeluuden sai valjatettua oikeisiin asioihin, ja se kilpaili kouluratsastuksessa brittien mestaruustasolla. Sieltä ei suurta menestystä tullut - mutta ainakin voi sanoa, että Dunarth Asa oli karkeloissa mukana! Minun painostuksestani tamma siirtyi myöhemmin myös näyttelykehien kautta jalostukseen, jossa se onkin jättänyt näyttäviä ja persoonallisia varsoja. En kuitenkaan ehtinyt itse saada omaa Asalaista, kun tamma menehtyi äkillisesti suolikiertymään vain 12-vuotiaana.