Lähetä sähköpostia!

Welsh mountain-ponikasvatusta
vuodesta 2020.

📌
Coedpoeth, Wales
England

Tarnwedd Marchog Tanllydiä (rnpäist, 121 cm) mainostettiin tallinsa nettisivuilla "kouluratsastuksen pikkuponien superstarana", mutta joka kyllä omaan mieleeni jäi enemmän äänekkäästä persoonastaan kuin varsinaisista suorituksistaan. Kerran sen omistaja kehui sitä minulle sanoen sen olevan jopa vähän turhan älykäs valittuun lajiin, mutta mielestäni se oli vain kohtelias tapa kiertää se tosiseikka, ettei hän saanut Tarnwedd Marchog Tanllydiä kulkemaan edes suoralla uralla... Tai sitten keskittymiskyky ei vain ollut tämän orin vahvuus. Rakenteeltaan se oli kyllä makuuni, sillä se edusti klassisempaa welsh mountain-tyyppiä; sillä oli lyhyt ja vahva selkä, voimakas runko ja suuri pää. Siitoskäyttöön siirryttyään Tarnwedd Marchog Tanllyd jätti komeita jälkeläisiä - voisi jopa sanoa että isäänsä paremmin liikkuvia. Tanrwedd Marchog Tanllyd katosi laitumelta 17-vuotiaana, eikä sitä ole tähän päivään mennessäkään löydetty. On huhuttu, että joku peto olisi sen vienyt - ja pedolla taidetaan tässä kohtaa tarkoittaa ihmistä, sillä suurin peto mitä Walesin alueella on, on naapurinrouvamme kiukkupussikissa.

Nefrith Taran (mpäistkm, 120 cm) oli ehkä aikansa menestyneimpiä valjakkoponeja. Sen kuvaus "rehellisenä, mutta voimakkaana ponina" tiivistää hyvin myös sen periyttämät piirteet; Nefrith Taranin jälkeläiset olivat usein kovatahtoisia ja energisiä, jotka vaativat ammattitaitoisia käsittelijöitä. Minusta Nefrith Taran oli kiinnostava ori sen älykkyyden, näyttävien liikkeiden ja sen täydellisen halveksunnan vuoksi, jota se osoitti ihmisiä kohtaan. Se ei kumartanut ketään eikä mitään, vaan sitä kumarrettiin. Kimo ori meni hautaan 26-vuotiaana samasta syystä kuin moni sen väritoverikin, eli aggressiivisen kimosyövän vuoksi.

Talywyn Avelynka (rtkm, 121 cm) näytti niin kultaiselta ja kiltiltä, mutta todellisuudessa oli kaikkea ihan muuta. Ensimmäisen varsansa jälkeen siitä tuli melkein vaarallinen käsitellä, kun se vahti ja huolehti varsastaan niin, ettei melkein kukaan saanut tulla sen lähelle - ja tämä ominaisuus siinä jäi vähän niin kuin päälle. Talywyn Avelynkan jälkeläisistä kaksi on kunnostautunut valjakkoajon puolella ja kaksi muuta keskittynyt kouluratsastukseen. Kuvia tammasta katsoessani oma katseeni kiinnittyy sen etupolviin; en ehkä itse olisi käyttänyt sitä jalostukseen. Tai ehkä käyttänyt missään muussakaan muodossa. Talywyn Avelynka eli pitkän (ja toivottavasti kivuttoman) elämän ja menehtyi 32-vuotiaana hampaiden kunnon huononnuttua niin, ettei se saanut enää syödyksi.

Tregwenn Noctelle (vkkokm, 121 cm) teki kaiken oikein, mutta aina vähän jälkijunassa. Nuorempana se oli laiskanpuoleinen ja vähän välinpitämätönkin, joten se myytiin kasvattajaltaan halvalla ratsastuskouluun, missä se myöhemmin alkoikin osoittautua lahjakkaaksi kouluponiksi. Kun vanha omistaja tajusi, minkälaisen aarteen se oli päästänyt käsistään, tamma ostettiin kovemmalla hinnalla takaisin, vietiin äkkiä kisakentille ja se nousikin vuoden sisällä ihan pikkuponien mestaruuskisoihin saakka. Siitokseenkin Tregwenn Noctelle siirtyi vasta 15-vuotiaana ja sai kolme huippuvarsaa, jotka olivat yhtä miellyttävän reaktiivisia kuin emänsäkin nuoruudessaan - eli eivät alkuunkaan. Kivoja varsoja silti. Tregwenn Noctelle on vielä tänä päivänäkin elossa ja viettelee rauhallisia eläkepäiviä pienellä kotitilalla, jossa yksi sen jälkeläisistäkin asuu.

Trenydd Caelir (vkkopäistkm, 118 cm) oli kertakaikkisen täydellinen yhdistelmä potentiaalia ja karvaita pettymyksiä. Ori aloitti valjakkouransa lupaavasti, siitä povattiin jo isoa nimeä kansainvälisillekin kentille, mutta sen ura kuitenkin katkesi siihen, kun se säikähti kesken radan tuulessa lepatellutta muovipussia ja poikkaisi ojentajajänteensä. Joten yhdessä yössä siitä tuli lahjakas, mutta työtön. Oria käytettiin sen jälkeen kuitenkin siitokseen, koska sen valjakkopotentiaalissa oli niin paljon annettavaa jälkipolville ja sen jälkeläisistä usea onkin menestynyt ihan mukiinmenevästi. Ei niin hyvin kuin isänsä, mutta sinne päin. Trenydd Caelir päästettiin vihreämmille laitumille 20-vuotiaana, kun vanha jännevamma alkoi haitata jo joutilaana toimivan hevosen muutenkin verkkaista elämää.

Cwmeryn Fioretta (rnkm, 120 cm) ei koskaan itse loistanut minkään lajin kilpakentillä, mutta sen perimä on kuitenkin näkynyt monen kilpaponin menestyksessä. Cwmeryn Fioretta oli isokokoinen ja hieman raskaammanrakenteinen tamma ja se varsoi yhteensä yhdeksän kertaa. Kaikille sen varsoille on periytynyt emänsä rohkeus ja sopeutumiskyky, jotka ovat olleet hyvin toivottuja ominaisuuksia kilpaponien luonteissa. Cwmeryn Fioretta eli puolivilliä vuoristoponin elämää Walesin nummilla kunnes löytyi laitumelta menehtyneenä 16-vuotiaana. Spekuloitiin sen johtuneen sydämenpysähdyksestä, mutta mene ja tiedä. Kuolinsyytutkimusta ei koskaan tehty, joten toivoa saattaa, ettei kyseessä ollut ainakaan mikään perinnöllinen sairaus.

31. lokakuuta 2025 | Mummi on tehty sokerista

Brittien saarilla satoi, kuten noin joka toinen päivä täällä noin muutenkin. Eikä se ollut mitään hentoa tihkua, vaan sellaista vaakasuorassa suoraan päin kasvoja piiskaavaa runtelua, joka piti kaikki täysijärkiset ihmiset sisätiloissa vuorokauden ajan. Minä, vaikka täysijärkinen omasta mielestäni olenkin, päätin kuitenkin olla reipas. Gretakin päätti samoin (tai minä päätin hänen puolestaan), vaikka tarhasta haettu näköinen harmaa poni näyttikin varsin surkealta.

Tosiasiassa kaikki tämä reippaus oli vain ja ainoastaan pakon sanelemaa toimintaa. Lapsenlapseni saapuivat tänään halloween-viikonlopun viettoon mummin luokse ja kun koko kurapukujengi oli saatu puettua, lähdettiin katsomaan, oliko talliin kuivumaan tuotu Greta jo vähemmän uitetun koiran näköinen. Pienin tyttärentyttäristäni yritti nostaa sadeloimea Gretan päältä, mutta se jäi roikkumaan korville Gretan nostaessa päänsä pienten käsien ulottumattomiin. Tällä lapsella oli vähän sellainen tapa, että se jäi funtsimaan aina asioita vähän liian pitkäksi aikaa, eikä Greta jaksanut odotella sitä, että lapsi keksisi miten saada loimea ponin päältä pois. Lapsen mielestä Greta oli kuitenkin hirveän hauska loimimytty silmien päällä, eikä Gretakaan paljoa vastaan pistänyt, joten annoin meidän hetken naureskella asialle huvittuneena. Lapsi halasi Gretan kaulaa ja siitäkin huolimatta, että jokaisesta lorisi vettä tallin betonilattialle, tuli hetkestä kuitenkin aika lämmin olo.

Lapsia ei rankkasade haitannut, eikä Gretakaan siitä tohtinut valittaa. Minä liukenin aika nopeasti tallin lämpimien kiviseinien sisään ja pidin ratsastusta silmällä ikkunan takaa. Kerroin, että mummi saattaisi sulaa sateessa, minkä valheen lapset ostivat ihan mukisematta.

Lapset vaihtoivat ratsastusvuoroja tiuhaan tahtiin ja koko homma näytti sujuvan ongelmitta siitäkin huolimatta, että Greta vähän kompuroi lätäkköisellä kentällä - sekin oli näiden uhkarohkeiden, täysin vailla tervettä itsesuojeluvaistoa olevien lasten mielestä pelkästään hauskaa.

10. maaliskuuta 2025 | Keväthuolto

Tiesin kevään olleen virallisesti alkanut, kun ponien karvoja oli taas joka paikassa - takin kauluksessa, hihansuissa, omassa suussa, teekupissa, puhelimenkuorien välissä. Siitä kertoi omaa tarinaansa myös se, että harjaus ei ollut enää vain hoitotoimenpide, vaan ihan kirjaimellisesti urheilusuoritus. Koko urakassa meni kaksi tuntia, eikä se ollut vielä senkään jälkeen valmis; kävin ensin karvaa läpi hikiviilalla, jolla lähti suurin osa karvoista, sen jälkeen kumisualla, ja vielä pölyharjallakin, koska en vain osannut lopettaa ajoissa. Greta onneksi jaksoi seistä koko toimituksen ajan tyytyväisesti aloillaan. Huokaili lähinnä vain.

Pihamaa näytti Gretan jälkeen siltä, kuin talvi olisi tehnyt uuden tulemisen. Valkoista ja harmaata karvaa oli paksuna peitteenä routaisen maan pinnalla ja linnut kävivätkin heti pesätarvikkeiden kimppuun, kun silmä vältti. Poni sentään oli onnellinen kevyemmästä olostaan, mutta minulla olo oli kaikkea muuta kuin kevyt. Joka paikkaan särki ja käsivarret olivat aivan voimattomat. Mutta pakko myöntää silti, että lopputulos oli kaunis. Tosin, löysin joka kerta lisää irtokarvoja senkin jälkeen kun olin jo vannonut lopettavani, mutta kyllä tämä kiiltävämpi kevätversio oli huomattavasti jo parempi, kuin se karvainen mammutti, jonka kanssa olin taistellut läpi talven loimien, jääpuikkojen ja myöhemmin mutapaakkujen kanssa.

Kevät oli vuosi toisensa jälkeen samanlainen. Vähän ärsyttävä ja vähän ihana samaan aikaan.